Alkusanat

Kaikki alkaa siitä, kun mies tarjoaa minulle kaakaota eräässä pienessä kahvilassa keskellä hiljaista iltapäivää.

”Vähän lämmikettä” hän sanoo ja hymyilee minulle toisella suupielellä, kaakaomuki kädessään. Syksy on vasta alkamassa eikä ulkona ole erityisen kylmä. Otan tarjouksen vastaan silti, ja pian hörpin kermavaahtoista suklaajuomaa miestä vastapäätä. Muki on punainen ja sitä koristavat valkoiset pilkut kuin kärpässientä. Tulen ajatelleeksi, että samalla tavalla myrkyllinen on myös tämä näennäisen vaarattomalta vaikuttava tilanne ja että minun pitää olla varuillani.  

Suklaa lämmittää keuhkoja ja vatsaa, mutta kaikista kuumottavin on miehen katse sen tarkastellessa minua puolihuolimattomaan sävyyn. Silmät eivät tungettele, niiden ilme on vain aavistuksen utelias, mutta jokin siinä tummansinisessä värissä tuntuu silti hukuttavalta kuin tuijottaisi suoraan meren pohjaan.  

”Olen Sebastian.” Hänellä on tuuhea ruskea tukka ja leuassaan aavistuksenomainen parransänki, ääni on hiukan karhea. Ei niin kovin paljon vanhempi, mutta ehkä liikaa silti. Epäröin hetken, kärpässienimukin lämpö sormiani vasten muistuttaa minua tilanteen salakavaluudesta. Lopulta kuitenkin mutisen:

”Aava.” 
Mies ei sano mitään, hymyilee vain, ja silti minä luen hänen katseestaan: kaunis nimi. Kylmät väreet hiipivät hitaasti selkääni pitkin.

Me ajaudumme keskusteluun joka on kevyt kuin suupielteni hymy, yllättävän helppo vaikkemme tiedä toisistamme mitään. Mies kyselee minulta paljon, muttei juuri kerro itsestään. Saan tietää vain sen, että hän juo kahvinsa mustana ja on kaupungissa työnsä takia.  Minäkin puhun lähinnä yhdentekevistä asioista – lempikahviloistani, säästä, elokuvasta jonka juuri näin. 

Jossain kahvilan etuosassa tarjoilija pyyhkii pöytää ja ulko-oven päällä oleva kello päästää vienon kilahduksen uuden asiakkaan astuessa sisään. Tajuan sen kaiken kuitenkin hyvin hämärästi, kuin en olisi itse paikalla lainkaan, sillä koko sen ajan kun puhun mies katsoo pelkästään minua.

Miten jokin merenvärinen voi polttaa, ajattelen juuri kun mies yskähtää lyhyesti ja kysyy sitten aika hiljaa:

”Asuntoni on tässä aivan lähellä. Haluaisitko tulla jatkamaan juttua minun luokseni?”

Aika on kulunut huomaamatta: lämpö on kadonnut melkein kokonaan kaakaomukini pinnalta. Hetki on vaihtunut, kohtaus siirtynyt käsikirjoituksen mukaisesti seuraavaan, enkä minä ole aivan varma olenko pysynyt juonenkuljetuksessa mukana.

Kysymys on kaikkea muuta kuin sulava ja hienovarainen, kaiken järjen mukaan minun pitäisi nyt nauraa päin naamaa ja kävellä pois. Olen lukenut ja kuullut tämäntapaisista tilanteista niin monesti, että sopivat vastaussanat ovat jo valmiina kielelläni.

Miehen katse on kuitenkin loitsu, kaikki se laaja sinisyys joka lupaa opettaa hukkumaan kauniisti. Lumouksen aikaansaa itsevarmuus jolla hän katsoo, mikään miehessä ei pyytele anteeksi tai ole hämillään. Hän tietää mitä tahtoo ja hän tahtoo juuri minut.

Siksi minä kaikkien olemassa olevien sääntöjen vastaisesti nyökkään, mykkänä, ja annan hänen auttaa takin ylleni. Punainen kaakaomuki valkoisilla pilkuilla jää pöydälle miehen ja minun poistuessa rakennuksesta yhtä aikaa. Ovenpielen kello kilahtaa lähtömme merkiksi ja minusta tuntuu, ettei mikään ole enää kuin ennen. 

Me emme ole lähelläkään miehen asuntoa kun hän jo suutelee minua. Keskellä katua, katse tiiviisti kasvoissani, enkä minä pyristele lainkaan vastaan sillä hänen huulensa omillani saavat minut uskomaan että katoaminen siihen polttavaan kosketukseen on kaikki mitä sillä hetkellä haluan. Ihmiset kulkevat ohi nopeana virtauksena ja katsovat perään, jotkut paheksuvastikin. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska minulle tämä kaupunki on melkein vieras eikä ketään tuttua voi olla lähettyvillä ja taidan rakastua tuohon mieheen juuri nyt.

Syksyinen tuuli kieppuu minun ruskeissa hiuksissani ja on selvää että me tunnemme jo pelin säännöt, vaikka se ei ole ehtinyt kunnolla alkaakaan. Mies ei kysy mitään minun iästäni, enkä minä sano sanaakaan kihlasormuksesta, jonka kylmän kultapinnan tunnen iholla hänen pidellessään kasvojani käsiensä välissä. Kaikki se on merkityksetöntä.

Kaakaon maku on ehtinyt haihtua melkein kokonaan suustani miehen avatessa asuntonsa oven ja johdattaessa minut eteiseen. Tiedän, että vielä olisi mahdollista tuntea itsensä pelkäksi typeräksi pieneksi tytöksi ja juosta karkuun, pois, pois, mutten halua enkä kykene.

Alan vajota merensiniseen melkein heti hänen kuiskatessaan ensimmäistä kertaa nimeni, sormet kietoutuneina hiuksiini kiinni.